Päivystävä humanisti Pirkko Muikku-Werner löytää kielestä Piileviä merkityksiä.

by helipaulasto

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Valitettavasti kaikki sanottukaan ei alati tarkoita sitä, mitä ensiksi luulisi. Jos joku törmätessään tuottaa tokaisun ”Ohoh”, se on tajuttavissa anteeksipyynnöksi eikä välttämättä hämmästyksen huudahdukseksi. Jos toinen tivaa ”Täh?”, hän vain ilmoittaa, että aiemmin todettu on syytä toistaa kuullun ymmärtämisen epäonnistuttua.

Eikö sitten olisi yksinkertaisinta, jos käytettäisiin sanoja niiden tutuissa tehtävissä? Tai jos noudatettaisiin vaikkapa ”puhu aina totta” -periaatetta? Tuskin nämäkään ratkaisut ehdottomasti takaisivat vuorovaikutuksen leppoisaa etenemistä ja yksiselitteisiä tulkintoja.

Haluaisimmeko tosiaan tietää, että vasta ostamamme vaate näyttää yllämme teltalta tai kirjoittamamme teksti on tylsää ja epäselvää? Valkoiset valheet mekon sievyydestä ja blogin rattoisuudesta pelastavat puhujan pulasta, sillä hänen ei tarvitse loukata asianomaista. Tämä puolestaan voi edelleen iloita hankinnastaan tai tuotoksestaan.

Jossain määrin lööperin laskeminen ehkä mehevöittäisi arjen juttutuokioita, mutta yhteisössä eläminen menisi mahdottomaksi, jos ei koskaan voisi luottaa toiseen. On silti myönnettävä, että toveittain palturin puhuminen tekee ilmaisusta kiinnostavan. Jo liioittelu virkistää ihmeesti: jos joku on syötävän ihana, haluamme pikimmiten tutustua häneen.

Hankalia ovat sen sijaan tilanteet, joissa ei voi olla täysin varma toisen viestinnällisistä tavoitteista. Ironia, jonkinlainen piiloilkeys, kuorruttaa repliikin kohteliaisuudeksi, vaikka pohjimmiltaan kyseessä on kielteinen palaute. Eräänä kauniina päivänä ylvästelet tyytyväisenä vihdoin onnistuneesi haastavan tietokoneohjelman opettelussa. Työtoverisi kuittaa: Ja koko Suomen kansa riemuitsee kerallasi! Saavutuksesi arvo katoaa sekunnissa kommentin ivallisuuden vuoksi.

Toinen hämäävä vaihtoehto on kiusoittelu, jonka pahansuopuus on luuloteltua, ikään kuin valeilkeyttä. Puhujan lausuma kuulostaa töykeältä herjalta, mutta itse asiassa se sisältääkin kiittelyä ja yleistä myönteisyyttä. Uuden nopeusennätyksen tehneeltä kysellään, mitä varten hän lorvaili matkalla niin uskomattoman kauan. Naljailu vain naurattaa.

Aina eivät äänenpaino, eleet tai ilmeet riitä kertomaan, millaisia päämääriä puhujalla on. Kuulijalle jää nolo olo, jos hän ottaa näennäiskehut vakavissaan ja jopa innostuu niistä. Sekään ei tosin tunnu mukavalta, jos leikkisä nälväisy jää osittain kaihertamaan: oliko siinä nyt kuitenkin mukana myös aitoa moitetta?

Ironiaan ja kiusoitteluun tukeutuminen jättää käyttäjilleen takaportin. Jos heitä vaatii sanoistaan tilille, he perustellusti kykenevät väittämään, etteivät he missään tapauksessa olleet epäkohteliaita, aivan vaan pientä läppää heitettiin.

Toki puhujalta voi tiedustella, mitä hän varsinaisesti tarkoitti. Lisäksi voi yrittää opetella tunnistamaan ei-kielelliset vihjeet, jotka usein auttavat piilomerkitysten metsästyksessä. Toisaalta osuva ironia ja hyvänsuopa näykkiminen synnyttävät iloakin. Siispä vain rohkeasti nauttimaan kielen kaikista vivahteista.

Pirkko Muikku-Werner
Suomen kielen professori (emerita), Itä-Suomen yliopisto, Joensuun kampus

Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 28.11.2015.

Mainokset