CROSSLING-olkkari

Ystävyys, yhteistyö, avunanto, / jufovapaa vyöhyke, vapaan tieteen varanto. / Mielikuvitus, taide ja kieli. / Tutkijoiden hyvä olo, eettinen mieli!

Päivystävä humanisti Tuulikki Kurki pohtii rajoja, liikkuvuutta ja traumoja

by annaleenaharinen

Katsoin hiljattain Martti Helden elokuvan Tuulten kohdatessa (Risttuules 2014), joka käsittelee virolaisten vangitsemisia ja pakkosiirtoja Siperiaan 1940-luvulla. Elokuvan silmiinpistävä piirre ovat pysäytetyt kuvat, joissa ihmiset jähmettyvät liikkumattomiksi ja kamera kiertää heidän ympärillään kuvaten pysäytettyjä tilanteita eri suunnista.

Jähmettyneisyys ja hiljaisuus kätkevät taakseen yksilöitä ja koko kansaa koskevia traumoja: väkivaltaa, kuolemaa, mielivaltaista kohtelua, henkiinjäämisen taistelua ja henkiinjäämisestä seuraavaa syyllisyyden tunnetta.

Elokuvaa katsoessani ajattelin kymmeniä suomalaisten kirjoittamia teoksia, joissa kirjoittajat kuvaavat loikkaamistaan Suomesta Neuvostoliittoon 1920–1930-luvuilla, elämäänsä Neuvostoliitossa ja palaamistaan takaisin Suomeen. Monet kokivat traumoja sekä Suomessa että Neuvostoliitossa, mutta harva kirjoitti kokemuksistaan suoraan.

Vaikenemiset näissä kertomuksissa ovat kuin Helden luomia jähmettyneitä kuvia: ne kätkevät taakseen väkivaltaa, kuolemaa, kodin menettämisen ja vieraana elämisen raskautta.

Voivatko Tuulten kohdatessa -elokuvan kaltaiset teokset kertoa yleisinhimillisesti tärkeää tietoa ihmisten traumaattisista kokemuksista eri valtioiden, kulttuurien ja ideologioiden rajoilla?

Traumoille ei usein löydy sanoja tai selkeitä ilmaisuja. Ne voivat olla vaiennettuja myös poliittisista syistä tai siksi, että ne aiheuttavat häpeän tai syyllisyyden tunteita.

Jos traumoista kerrotaan, se tapahtuu usein kielikuvin tai piilotetusti. Elokuvan, kirjallisuuden ja muiden taiteiden kerronnan keinot voivat ilmaista ihmisten traumaattisia kokemuksia tavoilla, jotka eivät ole arkikielellä mahdollisia. Kokemusten julkituominen on kuitenkin tärkeää ilmiöiden ymmärtämiseksi mahdollisimman moniulotteisesti.

Tuulten kohdatessa -elokuvan tai suomalaisten ”loikkareiden” teosten maailmat eivät ole kovin kaukana nykypäivästä. Maailmassa on parhaillaan miljoonia ihmisiä jatkuvassa liikkeessä maasta toiseen, koska heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Syynä liikkumiseen ovat usein sodat, poliittiset vainot tai konfliktit. Tavallisesti tarkastelemme näitä ilmiöitä katkelmina mediavirrassa, Helden elokuvan jähmettyneiden kuvien kaltaisina esityksinä.

Millaista tietoa sanallista ja kuvallista kerrontaa tarkasteleva humanistinen tutkimus voi tuottaa tästä nykypäivän tilanteesta?

Kirjallisuudentutkija Yrjö Varpion mukaan humanistinen tieto on ihmisen tietoa siitä, mikä on ihmisen aikaan saamaa. Sotien ja konfliktien aiheuttamat ihmisvirrat tai niitä säätelemään ja ohjailemaan pyrkivät rajat eivät ole ihmisistä riippumattomia ilmiöitä vaan ihmisten toiminnan seurauksia.

Humanistisen tutkivan katseen kohdistaminen näihin nykypäivän ja historian ilmiöihin eri suunnista sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen tutkimuksen tuottaman tiedon pohjalta on tällä hetkellä yksi humanistisenkin tutkimuksen tärkeimpiä haasteita.

Kirjoittaja on yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa ja vastuullinen johtaja tutkimushankkeessa Traumaattiset rajat: rajan, järjestyksen ja toisen narratiivit (Suomen Akatemia) (www.uef.fi/traumatized-borders). Kolumni on julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 13.5.2017.

”Miten kieli on olemassa?”, kysyy päivystävä humanisti Jukka Mäkisalo

by annaleenaharinen

Kieli on meissä, me elämme äidinkielessämme. Miten sellainen tutkimuskohde on olemassa?

Minkä tahansa luonnollisen kielen ensisijainen olomuoto on puhe. Kirjoitusjärjestelmät kun ovat tietoisen kulttuurityön tulosta, niin sen vuoksi kirjoitettua kieltä pidetään tieteellisessä tutkimuksessa vasta toissijaisena kielen olomuotona.

Fyysisesti kielen olomuoto on ääntä eli ilmassa liikkuvia paineaaltoja. Normaali puheääni sisältää monella taajuuskaistalla olevaa värähtelyä.

Fysiologisesti eli fyysisinä elintoimintoina kieli on äänen tuottamista kurkussa ja suu- ja nenäonteloissa sekä sen vastaanottoa korvassa. Sen tutkiminen on fonetiikkaa ja lähellä lääketieteen tutkimusmenetelmiä.

Jo näin luonnotieteellisin menetelmin käy selväksi, että kieli vaihtelee maantieteellisesti paljon. Eri puolella maailmaa tuotetaan erilaisia äänteitä, ja kielten äännejärjestelmät poikkeavat toisistaan, vaikka yhteisiäkin piirteitä on.

Kaikissa kielissä esimerkiksi tavujen ytimenä on aina vokaali, ja konsonantit ovat valinnaisia ja joko ennen vokaalia tai sen jälkeen. Tämä yksinkertainen puheen rytmitys perustuu ainakin osin hengitykseen, mutta myös siihen ilmiöön, että liian samanlaisten konsonanttien toistaminen on hankalaa.

Kun tutkitaan kielen sisältämiä merkityksiä, astutaan luonnontieteistä ihmistieteisiin, sillä tutkijan on ymmärrettävä tutkimaansa kieltä; foneetikko voi tutkia kielen äänteiden akustisia ominaisuuksia, vaikka ei kieltä osaisikaan.

Psykologisesti kieli on kognitiivisia eli tiedollisia aivotoimintoja, mutta aivoista ei katsomalla näe, mitä kieltä puhuja puhuu, ei vaikka käyttäisi magneettikuvausta. Siksikin kielen merkitysten kognitiivinen tutkiminen on ihmistiedettä, ei luonnontiedettä.

Meillä jokaisella on hieman erilainen kognitiivinen kielioppi päässämme, vaikka puhuisimmekin samaa kieltä. Sellainen yksilöllinen vaihtelu on luonnollista, eikä se estä meitä ymmärtämästä toisiamme – enimmäkseen.

Koko äidinkielen fysiologis-kognitiivinen järjestelmä voi kuitenkin kehittyä vain, jos altistuu lapsena sosiaaliselle viestinnälle – ennen murrosikää. Ja sen jälkeen ei uusia kieliä opita äidinkielenä, vaan ne ovat vieraita kieliä.

Kaikkien kielten tärkein tehtävä on sosiaalinen viestintä. Se on kielen olemisen ensisijainen syy ja sen kehityksen moottori.

Sosiaalisesti kieli vaihtelee enemmän kuin yksilöllisesti: voidaan jopa sanoa, että nimenomaan erilainen vaihtelu on kielen näkyvimpiä piirteitä. Kieli vaihtelee ainakin maantieteellisesti, sosiaaliluokittain sekä koulutuksen, sukupuolen, iän ja erilaisten alakulttuurien mukaan.

Yhtä merkittävää vaihtelu on ajallisesti: kaikki kielet muuttuvat hitaasti puheyhteisönsä historian mukana. Jos elää vanhaksi, sen voi huomata nuorten puheesta, eivätkä muutokset liity pelkästään sanastoon vaan myös kielioppiin.

Niin että miten se kieli onkaan olemassa? Ainakin tutkijalle monenlaisena oliona.

Kirjoittaja on käännöstieteen ma. professori Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 11.5.2017.

Päivystävä humanisti Alicja Fajfer ihmettelee kielen oppimisen jaloa taitoa

by annaleenaharinen

Kielentutkijana ja Suomessa elävänä ulkomaalaisena haluaisin raottaa teille maahanmuuttajan elämää. Yksi tärkeimmistä asioista, joita olen oppinut tähänastisen elämäni aikana, on neuvo ”älä koskaan pidä mitään itsestään selvänä”.

Vaikka tämä ”totuus” saattaakin kuulostaa yksinkertaiselta, se ei ole itsestäänselvyys. Olen lukenut paljon tutkimusta maahanmuuttajien sopeutumisesta ja havainnut toistuvan kieleen liittyvän teeman. Voidakseen kommunikoida onnistuneesti isäntäyhteiskunnan kanssa täytyy osata sen kieltä. Yksinkertaista ja ilmiselvää, eikö totta?

Miksi suhtautuisimme epäilevästi havaintoon, joka näyttää osuvan naulan kantaan? Kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että kieli on ihmisten keino kommunikoida. Mutta onko asia kuitenkaan näin yksinkertainen?

On helppoa unohtaa, että eri tilanteet vaativat erilaista kielenkäyttöä, aivan kuten arjessakin on lukuisia huomaamattomia pieniä sääntöjä. Kielen suhteen moni asia voi mennä pieleen: sanavalinta, intonaatio, aksentti jne. Näistä pienistä säännöistä neuvotteleminen ei toki ole rikos, ja ihmiset tekevät niin tarkoituksella koko ajan. Joskus saattaa kuitenkin joutua vastaamaan seurauksista. Sosiolingvistiikan isä William Labov muistuttaakin, että kieli voi paitsi yhdistää, myös erottaa.

Kun opettelet vierasta kieltä, et opi vain kielioppia ja sanastoa. Opit myös huomaamaan hienovaraisia sosiaalisia vihjeitä. Opit järjestämään ajatuksesi uudelleen niin, että ajattelet kuin kyseisen kielen puhujat. Jälkimmäinen esimerkki, joka tunnetaan myös Sapirin–Whorfin hypoteesina, on suosittu aihe monikielisyyden tutkimuksessa.

Useat monikieliset pitävät tätä uuden ajattelutavan opettelua haastavana, vaikka jotkut johtavista asiantuntijoista väittävätkin, ettei ajattelutavalla oikeasti ole merkitystä. Nähtäväksi jää, kumpi osapuoli voittaa väittelyn.

Vieraan kielen opettelu on uuvuttava tehtävä. Väärinkäsityksen vaara vaanii joka kulman takana. Toisaalta jotkut ihmiset tulevat toimeen perustaidoilla, koska yleisellä asenteella on enemmän merkitystä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kyky puhua (vierasta) kieltä vaatii hyvin monipuolisia taitoja. Taitojen opetteleminen on kuitenkin kaiken vaivan arvoista, koska aivojen on hyvä saada harjoitusta. Tätä tosiasiaa voimme pitää itsestään selvänä.

Kirjoittaja on kielen ja muuttoliikkeen nuorempi tutkija sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Kolumnin ovat suomentaneet kääntäjäopiskelijat Kristiina Papunen, Marianna Mäkinen ja Mikael Sainio. Kolumni on julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 15.4.2017.

”Rakennuksen tunnelma ja henki syntyy siinä käytetyistä materiaaleista”, sanoo päivystävä humanisti Svetlana Anderson

by annaleenaharinen

Historiallisten rakennusten ja esineiden suojeleminen on ensiarvoisen tärkeää kansanperinteen ymmärtämisessä ja sitä kautta kansallisidentiteetin kehittymisessä yhteiskunnallisten ja poliittisten haasteiden keskellä.

Ammattitaitoinen entisöijä tutkii perusteellisesti historiallisen kohteen rakenteet. Kaikkien kohteeseen tehtävien muutosten tulisi noudattaa perinteisiä menetelmiä ja olla teknisesti peruttavissa. Tutkimalla rakenteiden taustalla olevia periaatteita ammattilaiset pystyvät tekemään kestäviä ja tarkoituksenmukaisia ratkaisuja.

Honkavaaran perinnepihan omistajaa Tarja Lehikoista haastatellessani ymmärsin, kuinka nämä asiat konkretisoituivat hänen elämässään, kun hän joutui tekemään vaikeita valintoja ja päätyi tuntemattomille vesille.

1850-luvulla rakennetun Tarja Lehikoisen suvun perhetilan puurakenteiden uudistaminen kehti useamman vuosikymmenen. Elias Lönnrot yöpyi kerran tilan kestikievarissa runonkeruumatkansa aikana, ja myöhemmin maatilalla toimi postitoimisto. Lehikoinen mainitsi, että paikalla on ollut maatila 1600-luvulta lähtien.

Lämmitellessäni kodikkaassa maatilamatkailun päärakennuksessa alkuperäisen uunin äärellä selailin vanhoja valokuvia. Ne kertovat tarinan tästä vuosikymmenten mittaisesta seikkailusta ja dokumentoivat kaikki entisöinnin vaiheet.

Myöhemmin sain kävellä tiluksilla tutkimassa, minne ja miten aika oli jättänyt jälkensä hirsimökeissä, ladoissa ja saunassa, jonka tunnistin venäläisen banjan sukulaiseksi.

Lehikoinen jakoi hyvin säilytettyjen valokuvien kautta perheprojektin tarinan sen alkuvaiheista lähtien. Hän näytti myös kirjoituksia tsasounasta, joka rakennettiin vuosia myöhemmin Lehikoisen perheen lahjoittamalle tontille.

Rakennuksen tunnelma ja henki syntyy siinä käytetyistä materiaaleista. Kuten Frank Lloyd Wright, yksi orgaanisen arkkitehtuurin kehittäjistä, aikoinaan totesi: ”Aloin tutkia eri materiaalien luonnetta, ja opin näkemään niitä. Opin näkemään tiilen tiilenä, puun puuna; näkemään betonin, lasin tai metallin… Ymmärsin nyt, ettei voi olla orgaanista arkkitehtuuria, jossa materiaalin luonne sivuutetaan tai ymmärretään väärin.”

Oikeiden materiaalien valitseminen on tärkeä osa rakennusten kunnostamista, mutta erityisen paljon huomiota tulee kiinnittää materiaalien ainutlaatuiseen luonteeseen.

Materiaalin ja sen hengen välisen yhteyden ymmärtäminen luo perustan sille, kuinka hahmotamme ja koemme elinympäristömme. Usein tämä yhteys unohdetaan nykyajan teknologisessa maailmassa, ja toisinaan hyväntahtoiset pyrkimyksemme toimia luonnon parhaaksi aiheuttavatkin ristiriitoja ihmisen ja luonnon välille.

Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksen jatko-opiskelija sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 5.1.2017.

”Demokratia ei ole eurooppalainen keksintö”, väittää Päivystävä humanisti Tuomas Järvenpää

by helipaulasto

Eurooppalainen identiteetti ja eurooppalaiset arvot ovat nousseet kuumiksi kysymyksiksi nykyisessä päivänpoliittisessa keskustelussa, jossa usein esitetään, että maanosaamme yhdistää ihmisten keskinäiset erot huomioiva demokraattinen päätöksenteko. Pakolaiskriisin aikana kulttuurinen ja poliittinen suvaitsevaisuus on nähty yleisesti kantaväestön velvollisuutena, mutta toisaalta myös yhteiskunnallisen normina, johon uusien tulijoiden on itsensä sopeutettava. Pakolaisuus näyttäytyy tässä keskustelussa usein mahdollisena riskinä, jonka kautta Eurooppaan kantautuu demokratian kyseenalaistavia radikaaleja poliittisia ideologioita.

Suvaitsevan poliittisen ajattelun eurooppalainen alkuperä on kuitenkin vahvasti kyseenalaistettu antropologisessa keskustelussa, jossa kulttuurisia käytäntöjä lähestytään vertailevasta näkökulmasta. Esimerkiksi professori David Graeber on esittänyt, että historiallisesti demokraattisia käytäntöjä ei voi jäljittää lainkaan länsimaiseen ajatteluun, mutta ei myös mihinkään muuhun yksittäiseen poliittiseen tai kulttuuriseen perinteeseen. Pikemminkin nämä käytännöt ovat nousseet yhteiskunnallisiksi normeiksi eri aikoina ja eri paikoissa erilaisten maailmankatsomusten vuorovaikutuksen seurauksena. Suvaitsevaisuutta ei Graeberin mukaan tulisi pitää abstraktina arvona, vaan enemmänkin käytännön tietotaitona siitä, miten keskinäisen erilaisuuden kanssa eletään.

Tein kulttuurintutkimuksen väitöskirjaani varten kolme kuukautta kenttätöitä eteläafrikkalaisen suurkaupungin köyhälistökorttelissa, jossa aluksi kuvittelin vallitsevan väkivaltainen viidakon laki. Ajan kuluessa kuitenkin huomasin, että suurkaupungin slummissa selviytyminen vaatii asukkailta ennen kaikkea luovuutta ja sosiaalisia kykyjä. Ehkä tärkein näistä kyvyistä on taito toimia ennakkoluulottomasti erilaisten ihmisten, kuten esimerkiksi upporikkaan valkoisen tutkijan, kanssa. Kiperän taloudellisen niukkuuden keskellä kukaan ei yleensä halua katkaista suhteita naapureihinsa. Heikosta yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta lähes kaikki työväenluokkaiset eteläafrikkalaiset ovat elämänsä aikana käsitelleet ja kohdanneet uskonnollisia, kielellisiä ja poliittisia eroja enemmän kuin minä, vaikka minun pitäisi olla länsimaisena kulttuurintutkijana erilaisuuden asiantuntija.

Jos poliittisten ja uskonnollisten ideologioiden sijaan kiinnitämme huomiota tähän arkipäivän elämänkokemukseen länsimaiden ulkopuolella, voimme hylätä käsityksen liberaaleista arvoista omana eurooppalaisena yksinoikeutenamme, jota ”meidän” tulisi opettaa ”muille”. Maahamme pakolaisena saapuvia ei tarvitse sopeuttaa ”eurooppalaisiin arvoihin”, sillä monilla heistä on oman elämänkokemuksensa kautta luultavasti kantasuomalaisia enemmän valmiuksia käytännön demokratiaan.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja mediakulttuurin ja viestinnän yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen oppiaineessa, Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 27.10.2016.

Päivystävä humanisti Antti Seppälän aiheena on ”John Rawls ja etiikan merkitys”

by helipaulasto

Kuudes päivä elokuuta vuonna 1945, kello 8.15 Japanin aikaa, Enola Gayksi nimetty lentokone pudotti atomipommin Hiroshiman kaupunkiin. Pommi surmasi välittömästi 75000 ihmistä. Kolme päivää myöhemmin lähes yhtä monta ihmistä kuoli Nagasakin kaupungissa vastaavanlaisen pommin pudottamisen seurauksena. Kyseiset tapahtumat olivat osoitus siitä, että ensimmäistä kertaa historiansa aikana ihminen oli kyennyt valmistamaan aseen, jonka avulla se pystyisi halutessaan tuhoamaan koko ihmiskunnan varsin pienin ponnistuksin. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit merkitsivät toisen maailmansodan loppumista, mutta maailma ja ihmisen asema siinä oli peruuttamattomasti muuttunut.

Tyynellämerellä käytäviin taisteluihin osallistui myös muuan yhdysvaltalainen John Rawls, joka oli vuoden 1942 joulukuussa – juuri ennen sotaan liittymistään – jättänyt Princetonin yliopistossa tarkistettavaksi seniorityönsä teologian alalta. Jouduttuaan itsekin useaan otteeseen hengenvaaraan ja nähtyään keskitysleirien todellisuuden ja Hiroshiman pommituksen rauniot, Rawls palasi sodasta muuttuneena ihmisenä. Rawls kirjoittaa autobiografisessaan esseessään On My Religion sodan vaikutuksesta hänen kristilliseen vakaumukseensa:

”Kuinka voisin rukoilla ja pyytää Jumalalta apua itselleni, perheelleni, maalleni tai millekään asialle, joka on minulle tärkeä, kun Hän ei pelastanut miljoonia juutalaisia Hitleriltä? Kun Lincoln tulkitsee sisällissodan Jumalan rangaistuksena orjuuden synnistä, jonka Pohjoinen ja Etelä yhtä lailla ansaitsevat, Jumalan voidaan sanoa toimivan oikeudenmukaisesti. Mutta Holokaustia ei ole mahdollista tulkita samalla tavalla, ja kaikki yritykset tehdä niin ovat inhottavia ja pahoja. (..) Joten hylkäsin pian ajatuksen jumalallisen tahdon vaikutuksesta samaan tapaan inhottavana ja pahana.”

Palattuaan sodasta Princetonin yliopistoon vuonna 1945 Rawls hylkäsi ajatukset papinurasta ja ryhtyi valmistelemaan väitöskirjaa filosofian alalta. Rawls ymmärsi sodan kokeneena, että mikäli on olemassa kristittyjen Jumala, tämä ei ainakaan puutu enää maailman tapahtumiin, vaan ihmisen on otettava vastuu itsestään ja teoistaan. Vajaat 30 vuotta myöhemmin Rawls julkaisi teoriansa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja nousi yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista.

Siitä huolimatta, että sota opetti Rawlsille ihmisluonnon pahuuden rajattomuuden, hänen optimisminsa oikeudenmukaisen yhteiskunnan mahdollisuudesta ei kuitenkaan hävinnyt. Rawlsin teoria voidaan ainakin osittain nähdä vastauksena kysymykseen, miten estää vastaavanlainen globaalin tason konflikti. Ratkaisuksi Rawls ehdotti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka edistää jäsentensä hyvää ja jossa sen jäsenille taataan loukkaamattomat perusoikeudet ja kohtuulliset materiaaliset resurssit.

Kirjoittaja on systemaattisen teologian jatko-opiskelija sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa, Itä-Suomen yliopistossa Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 22.10.2016.

”Outoa ortografiaa”, kummastelee Päivystävä humanisti Anne-Mari Heikkinen.

by helipaulasto

Kun aloitin saksan kielen opiskelun peruskoulussa, ensimmäinen opittava asia oli helposti muistettava sääntö: substantiivit kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella. Syytä tälle säännölle emme saaneet emmekä osanneet kysyäkään. Se oli vain sääntö muiden joukossa.

Isoja ja pieniä kirjaimia hyödynnetään nykyisin kaikkien eurooppalaisten kielten kirjoituksessa. Suurimmassa osassa kieliä iso alkukirjain merkitsee erisnimiä ja erisnimityyppisiä sanoja. Lisäksi isoa alkukirjainta voidaan käyttää osoittamaan lauseen alkua sekä kohteliaisuutta esimerkiksi puhutteluissa. Substantiivien isolla Kirjoittaminen Saksan Kielessä on siten poikkeuksellista. Mutta mistä tällainen sääntö juontaa juurensa? Onko näin ollut aina?

Vanhimmissa säilyneissä saksankielisissä dokumenteissa 700-luvulta (jKr.) isoa alkukirjainta käytettiin osoittamaan lauseiden ja säkeistöjen alkua. Myöhemmin sitä alettiin käyttää myös erisnimissä, ja sen avulla voitiin osoittaa kunnioitusta, kohteliaisuutta tai korostaa merkityksellisiä sanoja, erityisesti uskontoon liittyen. Tärkeitä sanoja voitiin korostaa käyttämällä useampaakin isoa kirjainta, esimerkiksi sanoissa AMEN ja HErr (herra).

Ison alkukirjaimen käyttö oli ailahtelevaista, epäsäännönmukaista ja se vaihteli murrealueittain, mutta 1300−1600-luvuilla se alkoi nopeasti yleistyä ensin arvonimiin (Paavi, Keisari) ja henkilönimityksiin (Apostoli, Ihminen), myöhemmin myös muihin substantiiveihin. Esimerkiksi vuonna 1532 ainoastaan erisnimet ja merkitykselliset sanat kirjoitettiin isolla alkukirjaimella, mutta raamatun teksteissä kymmenen vuotta myöhemmin jo 80 % kaikista substantiiveista kirjoitettiin isolla alkukirjaimella (kansojen ja kielten nimet, juhlat ja juhlapäivät, eläimet ja kasvit). Lopulta ison alkukirjaimen käyttö yleistyi kaikkiin substantiiveihin.

Pragmaattisesti motivoitunut periaate, jolla oli aluksi tekstiä jäsentävä, merkityksellisiä sanoja korostava sekä kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoitusta palveleva funktio, oli siten vähitellen muuttunut kieliopilliseksi substantiivien sanaluokkaa koskevaksi säännöksi. Tästä tehtiin ensimmäisen kerran muodollinen sääntö vuonna 1653 ilmestyneessä saksan kieliopissa. Sen jälkeenkin saksan kielen oikeinkirjoitussäännöstö on vaatinut lukuisia uudistuksia, ennen kuin se saavutti nykyisen muotonsa. Ja epäilemättä se tulee muuttumaan myös tulevaisuudessa.

Oleellinen kysymys vieraan kielen oppijalle on, miten kieli ja kielen säännöt toimivat. Välillä kannattaisi kuitenkin kysyä, miksi nämä säännöt ovat olemassa nykyisessä muodossaan.  Uteliaisuus ja itsestäänselvinä pidettyjen asioiden kyseenalaistaminen tuovat kieleen ja sen oppimiseen moniulotteisuutta sekä avaavat tien kielen ja sen kulttuurin historiaan.

Anne-Mari Heikkinen on Itä-Suomen yliopiston saksan kielen ja kulttuurin pääaineopiskelija Joensuun kampuksella. Teksti perustuu kirjoittajan harjoitustyöhön. Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 30.9.2016.

”Voiko äidinkielensä unohtaa?” kysyy Päivystävä humanisti Alexandre Nikolaev.

by helipaulasto

90-luvun puolivälissä istuin kerran Petroskoin linja-autoasemalla odottamassa bussia. Näin vanhan miehen kiertävän aseman salia; mies kerjäsi ihmisiltä rahaa. Hän tuli pyytämään rahaa myös minulta. En enää muista, miksi hän jäi istumaan viereen tai miksi hän alkoi puhua minulle suomea, mutta näin kävi.

Hän kertoi, että hän muutti vanhempiensa kanssa lapsena Suomesta Neuvosto-Karjalaan ja jäi sinne pysyvästi asumaan. Kysyin, miten hän ei ollut unohtanut suomen kieltä näiden kaikkien vuosien jälkeen. Vastaukseksi hän ihmetteli, miten äidinkielensä pystyy unohtamaan. Hän selitti, että tarvitsi rahaa lippua varten ja että hän asuu yksin Aunuksessa.

Tämä oli näitä harvoja tilaisuuksia, jolloin aloittelevana suomen kielen opiskelijana sain kokeilla omaa kielitaitoani. Tietysti lupasin hänelle rahaa. Keskustelun jossain vaiheessa sanoin hänelle, että käyn vain tarkistamassa, olisiko minun bussini tullut. Kun lähdin tarkistamaan, huomasin, että bussini oli jo lähdössä, joten juoksin suoraan siihen.

Siitä asti mieltäni on painanut kaksi asiaa: ensinnäkin se, etten antanut hänelle lupaamani rahaa, ja toiseksi se, miten hän pystyi säilyttämään äidinkielensä ympäristössä, joka ei ollut tukenut sitä vuosiin. Edelliselle asialle ei voi enää tehdä mitään, mutta jälkimmäistä olen alkanut tutkia.

Aloitetaanpa niinkin ikävästä aiheesta kuin Alzheimerin taudista. Ihminen alkaa unohtaa asioita, eikä pelkästään asioita, vaan myös sanoja. Taudin edetessä potilas voi jopa alkaa kärsiä mutismista, puhumattomuudesta, eikä pysty enää käyttämään kieltä. Onko kieli sitten unohdettu kokonaan? Ei välttämättä. Parempi selitys lienee, että kun laajat aivojen alueet ovat taudin patologian seurauksena kärsineet, jotkut tärkeät kielen osat sekä tietyt kognitiiviset kyvyt ovat myös kärsineet.

Myös joissakin afasian muodoissa, jotka voivat olla seurausta esimerkiksi vakavasta aivohalvauksesta, ihminen saattaa menettää kielikyvyn. Kieli ei ”sijaitse” aivoissa vain yhdessä tietyssä paikassa, vaan monet aivojen osat (tavallisesti vasemmassa puoliskossa) ovat vastuussa kielen tuottamisessa. Aivojen eri alueiden vammat aiheuttavat näin ongelmia kielen eri osa-alueille, kuten vaikkapa sujuvan puheen tuottamiselle tai kirjoitetun tekstin ymmärtämiselle.

Entä neurologisesti terve puhuja? Voiko äidinkielensä unohtaa, jos on esimerkiksi muuttanut ulkomaille asumaan eikä ole käyttänyt sitä moneen vuoteen? Jotkut, kuten yllä mainittu vanha mies, muistavat sitä, kun taas toiset unohtavat.

Tutkijat Ranskassa ovat tehneet aivojenkuvantamiskokeen, jossa he soittivat erikielisiä puhekatkelmia nuorille aikuisille, jotka olivat syntyneet Koreassa ja jotka adoptoitiin 3–8 vuoden ikäisinä Ranskaan. Aikuisina kukaan heistä ei enää muistanut korean kieltä, eivätkä myöskään tutkijat havainneet mitään erityistä aktivaatiota heidän aivoissaan, kun he kuuntelivat ensimmäistä kieltään koreaa. Tämän tutkimuksen mukaan toinen, myöhemmin opittu kieli voi korvata äidinkielen kokonaan, jälkiä siitä jättämättä.

Kielen ja aivojen välillä on erittäin kompleksinen mutta samalla suora yhteys. Kielen ja asumisympäristön välinen yhteys on myös kompleksinen, muttei välttämättä yhtä suora. Toisen kielen oppimisikä sekä edes harvoin toistuva mahdollisuus käyttää äidinkieltä voivat vaikuttaa sen säilymiseen vieraskielisessä ympäristössä.

Alexandre Nikolaev on Yleisen kielitieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa, Joensuun kampuksella. Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 3.9.2016.

 

”Nobelisti kirjaa kokemuksen historiaa”, kertoo Päivystävä humanisti Maija Könönen.

by helipaulasto

Huhtikuun 26. päivä tuli kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinonnettomuudesta. Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2015 voittajalta, valkovenäläiseltä, venäjäksi kirjoittavalta Svetlana Aleksijevitšilta julkaistiin jo vuonna 1997 kirja siitä, miten tämän vakavan ydinkatastrofin seuraukset vaikuttivat niiden ihmisten mieleen ja elämään, joita se koski lähimmin: pelastustyöntekijöihin ja heidän perheisiinsä sekä niihin tuhansiin, jotka joutuivat jättämään saastuneet kotinsa. Kirjailija halusi tuoda esiin katastrofin kokeneiden oman äänen haastattelemalla satoja ihmisiä 11 vuoden aikana ja kirjaamalla ylös heidän kohtalonsa sanasta sanaan.

Sekä kirjassa Tšernobylista nousee rukous että muissakin Aleksijevitšin teoksissa keskiössä on yksittäisen ihmisen kokemuksellinen totuus – miltä tuntuu joutua sellaisten olosuhteiden armoille, joihin ei ole osattu varautua eikä tiedetä, miten niissä toimia, niiden seurauksista puhumattakaan. Viimeisimpään kirjaansa Aika second hand vuonna 1948 syntynyt kirjailija on haastatellut sitä itseään lähellä olevaa sukupolvea, joka rakensi sosialismia, uskoi siihen ja koki uskonsa ja utopiansa romahduksen 1990-luvulla.

Nobelisti näyttää, miten neuvostoihmistä kohdanneet katastrofit vaikuttavat tavallisen Neuvostoliitossa varttuneen ihmisen mielessä, hänen näkemyksessään ihmisestä, todellisuudesta ja tulevaisuudesta. Aleksijevitš kokoaa omien sanojensa mukaan tunteiden historiaa, sielun historiaa, historian Suurista Kertomuksista puuttuvaa tarinaa yksittäisen ihmisen olemassaolosta ajassa ja tilassa. Häntä kiinnostaa pienen ihmisen tunteiden, ajatusten ja sanojen arki, joka tekee hänestä ”pienen suuren ihmisen”. Hän ei pyri historiallisten tapahtumien dokumentointiin eikä luomaan  erilaisten, keskenään ristiriitaistenkin äänten ja näkökulmien kautta  kokonaiskuvaa tai yhtenäistä tarinaa luonteeltaan sirpaleisesta ja muuttuvasta totuudesta.

Eristäytyneisyydestään irtipäästetyistä kohtaloista kirjailija muodostaa kuitenkin uudenlaisen kokonaisuuden, joka on todistus ei vain neuvostoihmisestä vaan aikamme ihmisestä, ihmisestä yleensä. Tärkein kysymys, minkä kirjailija teoksillaan asettaa, on kenties se, mitä ihminen ymmärtää itsestään ääriolosuhteissa? Mistä hän löytää merkityksen elämälleen maailmassa, josta puuttuu se yhteinen sotaiselle sankaruudelle ja ”loistavalle” menneisyydelle ja tulevaisuudelle perustuva myyttinen tarina, joka aiemmin antoi tarkoituksen yksittäisen ihmisen kärsimykselle, jopa kuolemalle?

Nobelisti itse näkee venäläiseen tapaan kärsimyksessä merkityksen – se vapauttaa illuusioista. Ja vapaus illuusioista on todellista vapautta. Nyt on aika opetella elämään ilman suurta aatetta, suurta historiaa ja suuria tapahtumia. Aleksijevitšin teosten toistuva juoni on inhimillinen elämä, jolla on arvo itsessään. Myös uuden Venäjän idean, josta on viime vuosina käyty kiivasta keskustelua, hän kiteyttää uudenlaisen elämäntavan, uusien kasvojen etsinnäksi: ”jos se on aate, niin se on elämän aate”.

Maija Könönen on Venäläisen kulttuurin tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa, Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 20.5.2016.

”Orjuuden muisto ei unohdu”, kirjoittaa Päivystävä humanisti Pekka Kilpeläinen

by helipaulasto

Muisti on merkillinen asia. Se on kaikille meille tuttu, mutta usein niin kovin konstikas. Kukapa ei olisi tuskaillut pätkivän tai valikoivan muistin vuoksi, oman ja/tai jonkun toisen. Kuvio monimutkaistuu entisestään, kun muistia mietitään laajemmasta kollektiivisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Tutkiessani Yhdysvaltojen afrikkalaisperäisen väestön kirjallisuutta olen toistuvasti törmännyt siihen seikkaan, että koettujen vääryyksien muisto kantaa kauas yli sukupolvien ja valtamerien. Tällöin ei kyseessä ole yksittäisen ihmisen muisti, vaan suurempaa ihmisryhmää yhdistävä kulttuurinen muisti, joka ei perustu henkilökohtaiseen kokemukseen, vaan muilla tavoin välittyneisiin muistoihin.

Väkipakolla Afrikasta Amerikan mantereelle kuljetettujen ihmisten tie orjuudesta Yhdysvaltain kansalaisuuteen on ollut kivikkoinen, eikä sen kulkeminen ole voinut olla jättämättä jälkiä niin kulkijoihin kuin heidän kulkuaan vaikeuttaneisiin. Nämä jäljet näkyvät edelleen yhteiskunnassa monin tavoin, joista viime vuosina taajaan uutisoidut poliisiammuskelut ovat vain jäävuoren huippu. Rakenteellinen eriarvoisuus ja sen tuottama köyhyys, kouluttamattomuus, työttömyys ja rikollisuus muodostavat noidankehän, jonka rikkominen on vaikeaa, eikä lopullista ulospääsyä näy.

Kirjallisuudella on merkittävä rooli kulttuurisen muistin välittymisessä. Afrikkalaisamerikkalaisessa nykykirjallisuudessa yhdeksi keskeiseksi ilmiöksi nousee orjuuden muisto ja sen erilaiset ilmentymät. Tätä traumaattista muistoa käsitellään usein kerronnallistamalla historiallisia tapahtumia, esimerkiksi Emmett Till -nimisen mustan pojan raakaa rasistista murhaa 1950-luvun Mississipissä. Tapauksen laaja uutisointi mediassa toimi tärkeänä sysäyksenä kansalaisoikeusliikkeelle.

On mielenkiintoista huomata, että rotu ei ole orjuuden muiston ainoa tärkeä osa-alue, vaan siihen nivoutuvat olennaisesti muun muassa sukupuoli, seksuaalisuus ja taloudellinen asema. Atlantin yli toiminut orjakauppa oli toki rodullistunut instituutio, mutta orjuuden kokemukseen ja sen muistoon liittyy laaja-alainen sortopolitiikka, jonka vaikutukset ulottuvat kaikkiin mahdollisiin inhimillisen kokemuksen ja identiteetin kategorioihin. Esimerkiksi sukupuoli ja seksuaalisuus ovat olennaisesti määrittäneet orjuuden kokemusta ja toimineet vallankäytön ja alistamisen välikappaleina. Näitä kokemuksia puretaan ja neuvotellaan uudelleen afrikkalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa, etenkin valtavirrasta poikkeavia seksuaalisuuden muotoja käsittelevissä kertomuksissa.

Kulttuurinen muisti ei kuitenkaan kanna pelkästään sorron historian tuottamia traumoja, vaan myös valtavan rikasta ja merkityksellistä luovuuden kulttuuria, joka afrikkalaisamerikkalaisen tradition kohdalla on voimakkaimmillaan musiikissa. Koko länsimaisen populaarimusiikin kenttä olisi jotain aivan muuta, elleivät sen sävelissä resonoisi puuvillapelloilla laulettujen surulaulujen kärsimyksen ja toivon synnyttämät kaiut.

Historian opetukset auttavat meitä välttämään virheidemme toistamista. Muistakaamme, hyvät ihmiset. Yksin ja kollektiivisesti. Meillä ei ole varaa unohtaa.

Pekka Kilpeläinen

Kirjoittaja on englannin kielen ja kulttuurin akatemiatutkija Itä-Suomen yliopistossa, Joensuun kampuksella. Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 19.3.2016.